Katutaiteen vastavoimat

Kyynisesti muotoiltuna: katutaide on kansainvälisesti tunnustettu taidemuoto ja osa sykkivää kaupunkikulttuuria, mutta Suomessa viranomaisasia ja parhaimmillaankin osa energiayhtiön kulttuuripesua.

Multicoloured Dreams Yliopistokadulla

Katutaide on yksi energisimpiä riippumattoman ja spontaanin nykykaupunkikulttuurin muodoista. Genren olemassaoloon ja raikkaaseen monimuotoisuuteen ei voi olla kiinnittämättä huomiota esimerkiksi Berliinissä, joka on yksi alan kansainvälisistä keskuksista. Katutaiteen sisältö venyy huumorista tanakkaan poliittiseen haastoon ja ajankohtaiseen kommentointiin, ja ilmaisumuodot tarroista maalauksiin, installaatioihin ja performansseihin. Eetos on myös selvä: töhrimiseen ja vandalismiin tehdään selvä pesäero.



Suomessa katutaide on käytännössä peloteltu hengiltä erinäisillä viranomaismääräyksillä ja nollatoleransseilla. Sikäli kuin sitä voi sanoa olevan olemassa, on se Suomessa vähintäänkin ujo ilmiö ja lisäksi se tuntuu edelleen jumittavan henkisesti graffiti-perinettessä. Kaksi tuoreehkoa esimerkkiä Helsingistä ansaitsee silti tulla mainituiksi.

Ensimmäinen on Helsingin katukuvaa viime aikoina rikastuttanut työmaa-aitataide. Taustalla on Pauliina Seppälän, Satu Kettusen ja Kavita Gonsalvesin masinoima interventio katutilaan, ja Multicoloured Dreams -katutaideprojekti, jonka puitteissa keskustan työmaa-aidat on kuvitettu eri taiteilijoiden toimesta. Projektille on haettu luvat sekä työmaiden rakennuttajatahoilta että virallisten virkamiesteiden kautta. Lisäksi taideteosten toteuttamiseen on saatu sponsoritukea yksityisiltä firmoilta. Mainoskuvaston yhä härskimmin kyllästämässä katukuvassa Multicoloured dreams -projekti pyrkii olemaan aito vastavoima ja yritys herätellä katutaidegenreä henkiin myös Helsingissä.

Vastavoima-katugalleria Eerikinkadulla

Toinen esimerkki on Helsingin Energian Vastavoima-katugalleria Eerikinkadulla, Fleminginkadulla ja Museokadulla. Vastavoima pyrkii elävöittämään kaupunkikuvaa valjastamalla Helsingin Energian ankeanharmaat sähkönjakokaapit kuvataiteen alustaksi. Pörssiyhtiön mainososasto ampuu kuitenkin valitettavan karkeasti yli Vastavoiman esiteessä, joka kvasiraflaavasti toitottaa sitä, miten taide ja katugalleria ovat kulutusideologian vastavoimia ja voivat siten tuoda syvämerkitystä takaisin elämäämme. Tämä on paljon luvattu, mutta projekti on toki ihan kiva. On kuitenkin vaikea välttyä ajatukselta, että kuluttajilta pyyhkeitä saanut yhtiö yrittää kiillottaa kivihiilen tahrimaa julkista kuvaansa pienellä kulttuuripesulla.

Niin tai näin, on tietysti myönnettävä, että molemmat projektit ovat piristysruiske katukuvaan ja edes jonkinlainen emansipaatio-sysäys suhteessa katutaiteeseen. Valitettavasti projektien taustalla häämöttää kuitenkin myös huolestuttava näkymä: tämäkin voi nimittäin olla yksi kompressoinnin muoto. Mikäli katutaidetta sallitaan vain siinä rajassa kuin se suostuu toimimaan virkamieskoneiston hyväksymien sääntöjen mukaan tai osana firmojen intressejä, on vaarana, että katutaide ghettoutetaan esimerkiksi juuri työmaa-aitoihin ja sähkönjakokappeihin. Näkymä on surullinen, sillä näin siitä tulee jo lähtökohtaisesti kuohittu, vaaraton puudeli.

Tässä suhteessa rohkaisevampana esimerkkinä voinee pitää Tampereella koiranjätöksiä pienillä Suomen- ja EU-lipuilla koristellutta henkilöä. Vaikka idea onkin tuontitavaraa Keski-Euroopasta, on viesti meilläpäin tuore ja tekijän asenne suhteessa ympäristöön samanaikaisesti oivaltava, rikastuttava, kantaaottava ja humoristinen. Nämä ovat myös katutaiteen keskeisiä arvoja.