Eiffel Helsinki

Piristysruisketta suomalaiselle kulttuurille, arkkitehtuurille, designille, taiteelle ja eritoten Helsinki-brändille: eiffelhelsinki.wordpress.com.

Jätkäsaareen tulossa iso jytky?

Hotelli Tornin 80-vuotisjuhlavuonna on ollut osuvaa, että keskustelu korkeasta rakentamisesta on vellonut vaihteeksi pääkaupungissa astetta lämpimämpänä. Jotain asian ajankohtaisuudesta kertoo, että myös metropolin valtamedia kommentoi aihetta pääkirjoituksessaan 8.12. Ja syystäkin: Helsingissä on tällä hetkellä vireillä noin 50 yli 16-kerroksisen rakennuksen suunnitteluhanketta! Tosin yksikään niistä ei ole täydellä varmuudella toteutumassa.

Keski-Pasilan suhteen periaatepäätös tornitalojen rakentamisesta – samoin ainakin hiljainen kansalaishyväksyntä – on jo olemassa, ja myös kaupungin kaavoituskatsauksissa on jo vuosikaudet esitelty italialaisen Cino Zuccin arkkitehtitoimiston suunnittelemaa virtaviivaista tornitalorypästä Pasilan aseman eteläpuolelle.

Täysin yllättäen tähän keskusteluun tupsahti marraskuussa (HS 25.11.) myös rakenteilla oleva Jätkäsaaren alue, joka sijaitsee olennaisesti lähempänä kantakaupunkia kuin aiemmin keskustelun alla olleet alueet (esim. juuri Keski-Pasila ja Kalasatama). Täsmälleen samoihin aikoihin (24.11.) Kaupunkisuunnitteluvirasto (KSV) lisäsi keitokseen omat mausteensa julkistamalla selvityksen korkean rakentamisen periaatteista, joista keskeisin on jakaa Helsinki korkean rakentamisen suhteen vyöhykkeisiin A, B, Ba ja C. Vyöhyke A kattaa kantakaupungin ja on tornitalovapaa; Vyöhyke B kattaa mm. Jätkäsaaren, Keski-Pasilan ja Kalasataman ja sillä korkea rakentaminen on mahdollista kaupunkikuvan sen salliessa; C kattaa pääosan Helsingin alueesta, jolle tehdään yleissuunnitelma korkean rakentamisen suhteen. Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta käsitteli selvitystä kokouksessaan 29.11., mutta jätti asian pöydälle. Päätösehdotuksessa tosin todettaan, että lautakunta päättänee hyväksyä selvityksen keskeiset suositukset.

Tässä kirjoituksessa ei puututa korkeaan rakentamiseen laajemmin (aiheesta kiinnostuneet voivat tutkia dokumentteja oheisista linkeistä), vaan keskitytään tornitalosopan kuumimpaan perunaan, Jätkäsaaren hotellihankkeeseen. Kyseessä on norjalaisen kiinteistösijoittajan Arthur Burckhardin masinoima hanke. Jos nimi kuulostaa tutulta, on kysymyksessä tosiaankin sama herra, jonka Herzog & de Meuron -toimiston suunnittelema ”designhotelli” Katajanokalle torpattiin viime vuonna.

Harri Hautajärvi analysoi hanketta terävänäköiseen tapaansa HS:n alaviite-kirjoituksessaan 7.12. mm. kaupunkikuvallisesta näkökulmasta. KaupunkiRikastamo on Hautajärven kanssa pääosin samoilla linjoilla, ja siksi tässä on syytä nostaa esiin pari vähemmän keskusteltua seikkaa. Hesarin uutisoinnista nimittäin (25.11.) selviää, että Katajanokka-hankkeen kariuduttua Jätkäsaarta uuden hotellisuunnitelman sijaintipaikaksi oli Burchardtille ehdottanut KSV:n virastopäällikkö Tuomas Rajajärvi. Samalla Rajajärvi oli suositellut hankkeen suunnittelijaksi Aki Davidssonin toimistoa

Tämä on sanalla sanottuna merkillinen menettelytapa. Onko virastopäällikkö Rajajärvellä todellakin valtuudet jyvitellä kaupungin tontteja tällaisiin hankkeisiin? Ja vaikka olisikin, eikö kaupunkikuvallisesti tämän mittaluokan hankkeissa olisi aina syytä järjestää asianmukainen arkkitehtuurikilpailu (vaikka sitten vain kutsukilpailu), eikä hoitaa suunnittelupuolta tällä tavoin keittiön kautta? Aki Davidsson on toki meritoitunut arkkitehti, mutta tunnettu lähinnä peruskorjausosaamisestaan sekä Messukeskuksen laajennuksen ja Kampin maanalaisten osien – ja tietysti gekko-sisäänkäynnin – suunnittelusta. Pilvenpiirtäjäosaamista toimistolla ei ole ja se lienee spesialiteetti, joka Suomessa muutekin on vielä melko harvinainen. Ja sivumennen sanottuna, projektista julkaistujen kuvien perusteella, se ei nouse otsikoihin ainakaan arkkitehtonisen laatunsa turvin. Perussuomalaiseen provo-henkeen tekisi mieli nimetä suunnitelma ”Jätkäsaaren jytkyksi”, vaikkei rakennuksella Palace Kämp Groupin high class -hotellina mitään tekemistä perussuomalaisten, sen enempää kuin perus suomalaisten tai perus helsinkiläisten kanssa olekaan.

Arkkitehtonista laatua enemmän projektissa närästää silti toteutustapa: Rajajärvi osoittaa Burkhardtin hotellihankkeelle tontin keskustan välittömästä tuntumasta, Rajajärven johtama virasto valmistelee poikkeuskaavan rakennuskorkeuden lisäämiseksi tontille ja Rajajärvi suosittelee arkkitehdin tornitalosuunnitelman toteuttajaksi. Tämän ohella Rajajärven johtama virasto valmistelee selvityksen tornitalorakentamisen periaatteista poliitikoille, jossa Jätkäsaaren kohdalla kantakaupunkia kiertävä tornitalovapaa rengas (vyöhyke A) tekee mutkan. Julkisuudessa Rajajärvi pehmittää kansalaismielipidettä vakuuttelemalla, että ”Burkhardtin hotelli ei riko Helsingin silhuettia” ja että "korkea rakentaminen on ajan trendi ja senkin tulee saada sijansa kerrostuneessa kaupunkirakenteessa" (HS 25.11.) Voiko Helsinkiä todellakin suunnitella näin? Vaikuttaa siltä kuin Rajajärvi ajaisi kaupunkiinsa Grand Travaux -monumenttia kuten Francois Mitterand aikoinaan Pariisiin? On tietysti positiivista, että menettely on julkista, mutta kannattaisiko sittenkin harkita fallossymbolien sijaan esimerkiksi lasipyramidia Narinkkatorin keskelle?

Rest in pieces Makkaratalon rampit

-->

Viljo Revellin ja Heikki Castrénin 1958–67 suunnittelema City-Center, eli tuttavallisemmin Makkaratalo, on lukuisia kertoja äänestetty Helsingin rumimmaksi rakennukseksi ja kilpailee Aallon Enso Gutzeit -sokeripalan kanssa kaupungin kaikkien aikojen vihatuimman rakennuksen tittelistä. On varmasti totta, että Makkaratalon rakentaminen oli aikanaan virhearvio – ympäristörikos, joka ei vanhene koskaan, kuten Mikael Sundman kolossia aikoinaan luonnehti.

Makkarataloon kiteytyy 60-luvun tolkuton purkuvimma (jota osaltaan kiihdytti kaupungin politiikka myydä keskustan tonteille lisää rakennus-oikeuksia), piittaamattomuus olemassa olevia historiallisia kerrostumia kohtaan, höyrypäinen kasvuoptimismi sekä tolkuttomana rehottanut autoistuminen, jonka tieltä jalankulkijat ajettiin maan alle. Ydinkeskustan onneksi City-Center ei toteutunut koko aiotussa laajuudessaan, jolloin mammutti olisi kattanut yli puolet Soopelin korttelista, ja makkara olisi kiertynyt Keskuskadulta Aleksille Wanhan kulmaan saakka.

Aika kuitenkin kultaa myös ympäristörikokset, ja kun Makkaratalon saneerauksesta alettiin puhua 2003, älähtivät molemmat merkittävät suojeluviranomaiset, Helsingin kaupunginmuseo ja Museovirasto välittömästi ja vaativat makkaran sekä autoramppien säilyttämistä. Makkara ja rampit olivatkin merkittävä historiallinen muistomerkki 60-luvun tulevaisuususkosta ja Helsingin autoistumisesta. Makkara sai jäädä, rampit lähteä.

Ajatteli suojelukysymyksistä tai rakennushistoriallisten arvojen rajanvedoista (tästä ks. Marja-Leena Ikkalan artikkeli) niin tai näin, ja huolimatta siitä, että erityisesti Keskuskadulla Makkaratalon ympäristö oli jalankulkijalle hankala, täytyy silti myöntää, että nyt kun ydinkeskustan betonibrutalismin kukkeimmat yksilöt ovat työmaajättettä, keskusta on hitusen köyhempi. Erityisesti tämä korostuu, kun ramppien luoma kaupunkikuvallinen kiinnepiste Ateneumin kujan päässä – joka johdatti jalankulkuakselin edelleen Marmorikujan kautta Soopelin korttelin sisään – häviää. Vaikutelma vahvistuu, kun katsoo Spondan sivuilta kuvia Makkaratalon tulevasta puleeratusta liikearkkitehtuurifasadista: ostoskeskusparadigma jyrää 60-luvun jäyhän maskuliinisuuden. Lopputulos tuo mieleen huulipunatun Clint Eastwoodin.

Nyt kun Keskuskatu muuttuu koko pituudeltaan kävelykaduksi, olisi edes toisen rampin säilyttäminen ja jalostaminen kävelyrampiksi upeasti alleviivannut sitä, miten jalankulkijat hiljalleen valtaavat keskustaa takaisin autoilta.

Vuoden esteettinen teko -palkinto Meiju Niskalalle

Suomen Estetiikan Seuran tämänvuotinen valinta Vuoden esteettinen teko -palkinnon saajaksi on KaupunkiRikastamon kovasti fanittama esitystaiteilija, arjen löytöretkeilijä, kokemuksellisen kaupungin konsultti ja psykomaantieteilijä Meiju Niskala. Meijun tekemisiä on kommentoitu tämän blogin teksteissä ja KaupunkiRikastamo on hymynkare suupielessään seurannut Meijun projekteja jo pidemmän aikaa. Onnittelut Meijulle ja onnittelut myös Estetiikan seuran palkintoraadille loistavasta valinnasta!

Helsingin Energian uudet kujeet

Helsingin Energian sähkönjakokaappeja hyödyntävä katugalleria on uudistettu 18.8.2011 lähtien. Tällä kertaa gallerian teema on aavistusta raflaavammin Järjestys - Epäjärjestys. Katugallerian kuratoinut Magdalena Åberg pyörittelee teemaa kiinnostavasti peilaten sitä myös omaan toimintaansa taiteilijana yhteistyössä kaupungin järjestysvallan kanssa.

Åbergin teksti vahvistaa sen, mitä jo aiemmassa katugalleriaa koskevassa blogitekstissä (26.3.2011) tuotiin esiin liittyen katutaiteen kompressointiin. Gallerian avaama huolestuttava näkymä on, että tämä on se raja, johon virkamieskunta ja järjestysvalta on valmiita venymään katutaiteen sallimisen suhteen. Muut ilmenemismuodot ovat laittomia töhryjä ja siksi kyselemättä viranomaisasia.

Tästä huolimatta on sanottava, että katugalleria on tällä kertaa erittäin pirirstävä kokonaisuus, ja Magdalena Åbergia voi onnitella onnistuneesta kuratointityöstä. Työt ovat kiinnostavia ja keskustelevat toistensa kanssa ehkä aiempaa tiiviimmin. Näin teosjoukot hahmottuvat koherenteiksi kokonaisuuksiksi. KaupunkiRikastamo suosittaa lämpimästi, esimerkiksi tupakoinnin lomassa, edes kevyesti paneutuen kävelemään katugallerian kokonaisuudet läpi.

Katugalleria ei ehkä avaa katutaiteeseen liittyviä henkisiä lukkoja, mutta rikastuttaa katukuvaa ja kaupunkikokemusta yhtä kaikki.

Hallitusohjelmassa aito peruskuntavisio mutta metropoli unohtui taas

Tässä ensifiiliksiä uudesta hallitusohjelmasta. Ensinnäkin hyvät sellaiset: sateenkaaritunnustelijat ovat pystyneet löytämään aidon yhteisen vision kuntarakenteelle. Suomi tähtää kansainvälisessä vertailussa harvinaisen yksinkertaiseen järjestelmään. Ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta palvelut tuottaa joko valtio tai vahva työssäkäyntialueen kokoinen peruskunta. Vaikka ratkaisu ei ole tyypillinen, löytyy sille puolustajia myös teoreettisesta ajattelusta. Oded Hochmanin (1995) mallin mukaan alueelliset päällekkäiset hallintorakenteet (vrt. keskustan väläyttämä maakuntahallinto) heikentävät viranomaisten kannustimia ajatella asukkaiden kokonaisvaltaista parasta. Vasta kun hallinto vastaa asukkaiden kaikista palveluista, etsii se oikean balanssin eri palvelujen välillä ja niiden oikean määrän.

No, visionäärisyydelläkin on rajansa. Taas kerran metropolialue ei löydä sekatavarakaupasta itselleen sopivan kokoisia kävelykenkiä. Pikaisella luvulla ohjelmasta ei löydy yhtään merkittävää uutta avausta metropolipolitiikkaan. Olisi luullut, että keskustan poistuminen porukasta olisi vapauttanut ajattelua. Ehkä niin kävikin, mutta ajatukset vain puuttuvat. Arastelu nostaa Helsingin seutu erityisasemaan johtaa siihen, että metropolipolitiikkaa tehdään vain kunnallisvoimin pääkaupunkiseudulla. Tulos ei voi olla paras mahdollinen.

Menkää nimettömälle kadulle - Kaisa Salmi suunnittelemaan Finlandiapuisto

Kadunpätkä, jolla ei ole nimeä? Mitä, onko sellainen muka Helsingissä? Kyllä, ydinkeskustassa keskellä Esplanadia Mikonkadun ja Korkeavuorenkadun välissä. Pätkä on ajankohtainen, sillä se on Kaisa Salmen uusimman kaupunkitilaintervention, Piknik-Utopian, tapahtumapaikka. Kaisa Salmi muistetaan ennen muuta hurmaavista Eeden-teoksistaan, joissa hän valloitti mm. Eduskuntatalon portaat ja Rautatientorin kymmenillätuhansilla gerberoilla. Kukat jaettiin teos/tapahtuman lopuksi kaupunkilaisille.

Viime kesänä Salmi toteutti Kampin Narinkkatorille muovijätteestä Muovivyöry-installaation, ja uusin teos jatkaa samoilla ympäristötiedostavilla ja kulutuskriittisillä linjoilla. Piknik-Utopia on kannanotto yksityisautoilua ja yltiöpäistä kuluttamista vastaan. Vaikka säät eivät ehkä suosi piknikointia, kannattaa teokseen ehdottomasti tutustua paikan päällä. Teos on koettavissa vain tämän viikon ajan ja taitelija itsekin on lupautunut olemaan paikalla päivittäin tarjoilemassa kahvia.

KaupunkiRikastamon näkökulmasta Salmen teos on avaa hiilijalanjälki-pohdintojen lisäksi myös innostavan näkymän kaupunkiluonnon ymmärrykseen ja siten esimerkiksi puistosuunnitteluun. Salmen teos tuo näkyväksi, miten kaupunkitilassa rajanveto luonnollisen ja ihmisen luoman välillä hämärtyy. Vaikka Piknik-Utopia on kiistatta taideteos ja sikäli ihmisen luoma artefakti, on siinä käytetty myös ”luonnollisia” materiaaleja nurmikon muodossa. Toki nurmikkokin on rullakamaa (todennäköisesti jostain Rakennusviraston ”nurmikkotehtaasta”), mutta sitäpä ainakin kaupungin uusien puistojen nurmikot taitavat pääosin olla. Päähuomio puistosuunnitteluun liittyen Salmen teoksen kautta on se, että samaa ihmisen luomaa, manipuloitua maisemaa kaupungin puistotkin ovat, vaikkei tämä näyttäydykään niin räikeästi kuin Salmen Piknik-Utopiassa.

Kaupunkiluonto on siis tässä mielessä väistämättä luonnollisten ainesten ja ihmisen luoman sekoitus, hybridi. Kaupungin rikkauden ja puistosuunnittelun kannalta tämä on vapauttava huomio, sillä suunnittelussa voidaan luopua esimerkiksi luonnollisuudesta tai alkuperäisyydestä keskeisinä ideaaleina ja nostaa kaupunkiympäristön laatu suunnittelun määrittäväksi lähtökohdaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita kaupunkiluonnon kontrolloimattomista tai villeistä elementeistä luopumista keinotekoisten hyväksi. Päinvastoin, olennaista olisikin suunnitella käyttäen koko palettia jättäen villejä muotoja silleen, sallien suunnittelematonta ja vastaavasti luoden radikaalistikin keinotekoisia maisemia tilanteesta riippuen.

Eikö tämä sitten toteudu jo nyt? Ei ainakaan Helsingissä. Valtaosa puistosuunnittelusta noudattaa kultaista keskitietä. Ääripäät on kompressoitu pois,lukuun ottamatta satunnaisia villiintyneitä joutomaa-alueita. Tämä on johtanut soittolista-suunnitteluun, jossa suunnitelmat on kyllä tuotettu hyvin ja ne näyttävät komeilta 3D-mallinnoksissa, mutta lopputulos on esteettisesti ja eksistenttiaalisesti yhtä syvällistä kuin Radio Energy. Hyvä ajankohtainen esimerkki tästä on Finlandiapuisto-suunnitelma Töölölahden eteläosaan.

Ehdotammekin, että Kaupunkisuunniteluvirasto ja Rakennusvirasto vetävät Finlandiapuiston takaisin piirustuspöydälle, palkkaavat Kaisa Salmen kuratoimaan suunnittelua ja kasaamaan toteuttajaryhmän, joka luo Töölönlahdelle jotain muuta kuin soittolista-ympäristöä.

Virkamiehiä on turha syyttää insinöörimäisyydestä, kun tavoitteet ovat vääriä

Samana päivänä, kun kahvila Tyynin kohtalo päätetään,
Hesperian puistoon kaartaa Behidj Djafer kiistellyllä
Tonibell-jäätelö-autollaan.Oikeusreissun jälkeen hän
kertoo selviävänsä nykyään parinkympin lupamaksulla.
Djaferin mukaan meininki on sama muissakin
Pohjoismaissa

Kaupungin poliittinen johto on nyt myöntänyt virheensä kahvila Tyynin, kahvila-auto Camionetten ja jäätelöauto Tonibellin lupien kieltämisessä. Yleisten töiden lautakunnan eiliset kannanotot ja Saurin päätökset ovat kuitenkin vain paikkailua. Ongelma ei ole virkamiesten insinöörimäisyydessä tai virastojen tehtävän jaon muutoksissa, joita on tarjottu syyksi kielteisiin päätöksiin. Ongelma on tavoitteissa. Jokinlainen utuinen aavistus siitä, että kaupungin pitäisi olla eläväinen, kyllä löytyy, mutta konkreettisesti ei ymmärretä, mistä tämä eläväisyys syntyy.

Eli: kaupunkikehityksen keskeisin tavoite tulisi olla rikkaus, syvällinen ja moniulotteinen monimuotoisuus. Jos tavoite olisi kirkas, Tyynin, Camionetten ja Tonibellin tapauksissa niiden toiminnan varmistaminen olisi ollut virastoille pikemminkin strategisia voittoja kuin hankalia tapauksia.

Hienoa rikkautta näissä kolmessa tapauksessa on ensinnäkin ideoiden ainutlaatuisuus: kaikki nämä kolme yritystä kokeilevat uusia palvelukonsepteja omalla riskillään tuoden tervetullutta vaihtelua keskustan yritysten ketjuuntumiselle. Toiseksi ne tuovat uusia sävyjä käsitykseen siitä, minkälaiset ihmiset kaupunkikeskustoja käyttävät (erityisesti kahvila Tyynin tyyli toi hienon kontrastin oopperan seudun tärkkikaulusmeininkiin).

Hallitsemattomuus ja terveysriskit eivät ole ainoastaa rikkauden hinta vaan suorastaan onnistumisen kriteerejä.

Helsingin kaupunki "elävöittää" Töölönlahtea

Toivottavasti ehditte viime kesänä piipahtaa huippusympaattisessa kahvilakioski Tyynissä Töölönlahdella. Nyt se on nimittäin jo myöhäistä, sillä Helsingin kaupungin rakennusvirasto aikoo poistaa kahvilan tänään. Asiasta tänään uutisoineen Helsingin Sanomien mukaan asian tausta menee suurin piirtein näin: kahvilaan on vedetty vesi letkulla Oopperalta Töölönlahden rantaa kiertävän kevyenliikenteenväylän yli. Kaksi ihmistä on kompastunut letkuun, ja toinen heistä on valittanut asiasta rakennusvirastolle. Rakennusvirasto on vaatinut letkun poistoa. Kahvilayrittäjä on poistanut letkun, mutta kaupungin ympäristökeskuksen terveystarkastaja on huomattanut yrittäjälle juoksevan veden puutteesta ja vaatinut häntä korjaamaan asian ennen tulevaa kesää. Rakennusvirasto kuitenkin päätti, että koska vesiasia ei ole kunnossa nyt, vuokrasopimusta yrittäjän kanssa ei ole syytä jatkaa. Ja kahvilakioski aiotaan ilmeisesti poistaa siis heti tänään.

Lokit ihmettelevät lämpimän kevätpäivän haaskausta

Tähän asti tarina on vielä ymmärrettävissä pikkusen käsistä karanneena byrokraattisena nollatoleranssina. Mutta synkin osuus on vielä kertomatta. Kahvilayrittäjä on näet luvannut kaivattaa kahvilalle vesiliittymän, mikäli saisi varmuuden, että se riittäisi vuokrasopimuksen jatkamiseksi. Mutta tätä kaupunki ei pysty lupaamaan. Kahvilayrittäjällä on jo takanaan 40 000 investoinnit. Aikasmoista riskisijoittamista kahvilan pitäminen Helsingissä.

Apulaiskaupunginjohtaja Sauri sortuu suoranaiseen henkiseen limboiluun yrittäessään selittää mustaa valkoiseksi kaupungin toimien suhteen. Näillä tiedoilla kaupungin tominnassa ei ole mitään järkeä. Onko kysymys siitä, että rakennusvirasto ja ympäristökeskus eivät pysty toimimaan yhdessä ja johdonmukaisesti?

Mitä tässä voitetaan? Ei mitään, ellei jollain perverssillä logiikalla kaupungin köyhdyttäminen ole hyvä juttu!

Mitä tässä hävitään? Paljon. Helsinkiläiset menettävät todella viihtyisän ja täysin omaleimaisen keitaan juuri sieltä missä sitä tarvitaan. Kahvila on luonut urbaania paikallisuutta parhaimmillaan: tuotevalikoimassa on Punavuorelaisen pienpaahtimon kahvia, viereisiin hopeapajuihin (joita muuten Hesperian puiston kunnostussuunnitelman mukaan ollaan kaatamassa) viritetylle kankaalle on heijastettu kesäiltoina Helsinki-aiheisia leffoja. Sen lisäksi, että kahvila Tyyni on poikkeuksellisen viehättävä miljöökokonaisuus, se herättää henkiin paikan historian ja muiston entisestä Ravintola Töölönrannasta, joka paikalla aikoinaan sijaitsi ennen tuhoutumistaan tulipalossa 1987.

Strindbergin kulma vaihtui Marimekon lippulaivamyymäläksi. Nyt Töölönlahdelta ollaan hävittämässä toista kaupunkilaisten olohuonetta. Kenelle Helsinkiä suunnitellaan, quo vadis Itämeren tytär?

Katutaide vastavoimana

Edelliseen blogi-tekstiin liittyen pari esimerkkiä katutaiteen kansainvälisistä virtauksista. Tässä on mielenkiintoinen analyysi amerikkalaisesta street-runoudesta, josta ei ainakaan vielä ole liiemmälti nähty esimerkkejä Suomessa. Street Art Utopia -sivusto on vastaavasti laaja galleria enemmänkin kuvataiteen keinovalikoimaan nojaavasta katutaiteesta. Kuten huomaatte, kartassa ei ole yhtään tägiä Suomen kohdalla. Street art view -kartta on kätevä linkki laajaan valikoimaan katutaidetta ympäri maailman. Määrä ei muutu kuitenkaan valitettavasti laaduksi, ja valikoima on harmittavan epätasainen. Muutama kohde löytyy kuitenkin jopa Suomesta.

Katutaiteen vastavoimat

Kyynisesti muotoiltuna: katutaide on kansainvälisesti tunnustettu taidemuoto ja osa sykkivää kaupunkikulttuuria, mutta Suomessa viranomaisasia ja parhaimmillaankin osa energiayhtiön kulttuuripesua.

Multicoloured Dreams Yliopistokadulla

Katutaide on yksi energisimpiä riippumattoman ja spontaanin nykykaupunkikulttuurin muodoista. Genren olemassaoloon ja raikkaaseen monimuotoisuuteen ei voi olla kiinnittämättä huomiota esimerkiksi Berliinissä, joka on yksi alan kansainvälisistä keskuksista. Katutaiteen sisältö venyy huumorista tanakkaan poliittiseen haastoon ja ajankohtaiseen kommentointiin, ja ilmaisumuodot tarroista maalauksiin, installaatioihin ja performansseihin. Eetos on myös selvä: töhrimiseen ja vandalismiin tehdään selvä pesäero.



Suomessa katutaide on käytännössä peloteltu hengiltä erinäisillä viranomaismääräyksillä ja nollatoleransseilla. Sikäli kuin sitä voi sanoa olevan olemassa, on se Suomessa vähintäänkin ujo ilmiö ja lisäksi se tuntuu edelleen jumittavan henkisesti graffiti-perinettessä. Kaksi tuoreehkoa esimerkkiä Helsingistä ansaitsee silti tulla mainituiksi.

Ensimmäinen on Helsingin katukuvaa viime aikoina rikastuttanut työmaa-aitataide. Taustalla on Pauliina Seppälän, Satu Kettusen ja Kavita Gonsalvesin masinoima interventio katutilaan, ja Multicoloured Dreams -katutaideprojekti, jonka puitteissa keskustan työmaa-aidat on kuvitettu eri taiteilijoiden toimesta. Projektille on haettu luvat sekä työmaiden rakennuttajatahoilta että virallisten virkamiesteiden kautta. Lisäksi taideteosten toteuttamiseen on saatu sponsoritukea yksityisiltä firmoilta. Mainoskuvaston yhä härskimmin kyllästämässä katukuvassa Multicoloured dreams -projekti pyrkii olemaan aito vastavoima ja yritys herätellä katutaidegenreä henkiin myös Helsingissä.

Vastavoima-katugalleria Eerikinkadulla

Toinen esimerkki on Helsingin Energian Vastavoima-katugalleria Eerikinkadulla, Fleminginkadulla ja Museokadulla. Vastavoima pyrkii elävöittämään kaupunkikuvaa valjastamalla Helsingin Energian ankeanharmaat sähkönjakokaapit kuvataiteen alustaksi. Pörssiyhtiön mainososasto ampuu kuitenkin valitettavan karkeasti yli Vastavoiman esiteessä, joka kvasiraflaavasti toitottaa sitä, miten taide ja katugalleria ovat kulutusideologian vastavoimia ja voivat siten tuoda syvämerkitystä takaisin elämäämme. Tämä on paljon luvattu, mutta projekti on toki ihan kiva. On kuitenkin vaikea välttyä ajatukselta, että kuluttajilta pyyhkeitä saanut yhtiö yrittää kiillottaa kivihiilen tahrimaa julkista kuvaansa pienellä kulttuuripesulla.

Niin tai näin, on tietysti myönnettävä, että molemmat projektit ovat piristysruiske katukuvaan ja edes jonkinlainen emansipaatio-sysäys suhteessa katutaiteeseen. Valitettavasti projektien taustalla häämöttää kuitenkin myös huolestuttava näkymä: tämäkin voi nimittäin olla yksi kompressoinnin muoto. Mikäli katutaidetta sallitaan vain siinä rajassa kuin se suostuu toimimaan virkamieskoneiston hyväksymien sääntöjen mukaan tai osana firmojen intressejä, on vaarana, että katutaide ghettoutetaan esimerkiksi juuri työmaa-aitoihin ja sähkönjakokappeihin. Näkymä on surullinen, sillä näin siitä tulee jo lähtökohtaisesti kuohittu, vaaraton puudeli.

Tässä suhteessa rohkaisevampana esimerkkinä voinee pitää Tampereella koiranjätöksiä pienillä Suomen- ja EU-lipuilla koristellutta henkilöä. Vaikka idea onkin tuontitavaraa Keski-Euroopasta, on viesti meilläpäin tuore ja tekijän asenne suhteessa ympäristöön samanaikaisesti oivaltava, rikastuttava, kantaaottava ja humoristinen. Nämä ovat myös katutaiteen keskeisiä arvoja.

Kaupungin terroir, vrt. Kummalan kaupunkiluonto

Miksi Helsinki tuntuu erilaiselta kuin Barcelona? (Ja miksi leikkikaupungeissa, kauppakeskuksissa, tuntuu aina samalta?) Mukavan rikastuttava ajattelija ja urbanisti Yuri Artibise lanseerasi blogissaan viinitermin terroir (maaperä + mikroilmasto jne.) koskemaan myös kaupunkeja. "As the conditions of terrain and microclimates imparts a unique quality on the wine that is specific to that region, so too with a city. The geography, climate, history and structure of a place imparts special meaning on a city." Artibise ajattelee, että terroir on jopa kattavampi käsite kuin kudos tai tiheys kaupungista puhuttaessa.


Artibise menee mukavasti (mutta kevyesti) Petteri Kummalan ajattelun syvyyksiin. Lue Kummalan näkemyksestä kaupunkiluonnosta ja kaupungin luonnosta.

Jätkäsaaren Sitra-korttelissa trendikästä kaupunkisuunnittelua

Jätkäsaaren Sitra-korttelin konseptisuunnittelukilpailu on ratkennut. Voittanut ehdotus, City as Living Factory of Ecology, on ekologisen kaupunkisuunnittelun eturivin esimerkki. 


Eikä ehdotuksessa haeta vain päästöttömyyttä, vaan tavoitteena on uudenlainen elävä kaupunkikulttuuri: tulossa on lähiruokaa tarjoavia liikkeitä, ekopesula, yleinen sauna sekä mahdollisuuksia pienimuotoisiin kaupunkiviljelmiin. Asuntokantakin näyttää sosiaalisesti monimuotoiselta: mukana on omistus-, asumisoikeus- ja vuokra-asuntoja. 

Hanke on ilman epäilystä tyylikäs. Tällainen paradigma on varmasti leviää ja vakiintuu tulevaisuudessakin. Ainut asia, joka diversiteetti-näkökulmasta ajatteluttaa, on tietty fundamentalismin sivumaku: onko tällaisen kaupunkikonseptiin takana sittenkin liian kapea ihmiskäsitys? Voisiko ekologisuus toteutua niin, että ihmisten elämäntapa ja -tyyli jäisi vapaammin muokkautuvaksi? Paradigma on niin kokonaisvaltainen ja loppuun asti määritelty, että siihen istuu enää aika pieni ja homogeeninen porukka.

Kaupungin ääniraita: yksi näkymätön taso lisää kaupungin rikkauteen

Edellisessä bloggauksessa esitelin avoimien yksityisten kaupunkitilojen layerin San Franciscosta. Tässä tulee toinen, mahtava taso:


Sulje silmäsi ja tutustu maailman urbaaneihin maisemiin! (http://bit.ly/buVMgb) Urbanisti taiteilija Stanza (http://www.stanza.co.uk) Soundcities-projekti sisältää jo satoja äänitallenteita pitkin maailman kaupunkeja.


KaupunkiRikastamon tärkeimpään projektiin, mobiiliin Kide Urban Guideen, on suunnitteilla kaupunkikierros kuuloaistin varassa. Yritämme viedä se myös Stanzan kartalle.

Salattu Frisco: yksityisomisteisten avoimien tilojen kudelma

Yksi tapa ymmärtää kaupunki on nähdä se loputtomina päällekäisinä kerroksina. Yksi hieno esimerkki tällaisesta kerroksesta on San Franciscon kaupunkitutkimusyhdistyksen, SPUR'n (http://www.spur.org/), julkaisema POPOS-opas (http://bit.ly/e4YwAp). POPOS tarkoittaa yksityisomisteisia kaikille avoimia tiloja.


Katsotaan, saisiko KaupunkiRikastamo vastaavaa kartoitusta aikaiseksi Helsingistä. Tällaisten layereiden löytäminen ja paljastaminen on meille kutsumus.


Introa: "Our popular POPOS guide, now in Google Map form! A year and a half ago SPUR revealed some of San Francisco's best kept secrets: a rich network of privately-owned public open spaces scattered throughout the city's downtown urban area.  Great spots around downtown to scope out a new spot to eat lunch, hold an informal meeting, or simply soak in some nature.  Our web version of the POPOS guide will lead you to these many spaces from your desktop or phone.   Big or small, park or "snippet", north or south of Market: know your city's POPOS and swear to never eat lunch in your cube again!"

Tänään Helsinki-Vantaan yhdistyminen katkolla

Helsinki-Vantaa on konkreettisin ja vakavin käynnissä olevista neljästä selvityksestä Helsingin metropolialueen hallintorakenteen uudistamiseksi. Lue ja vertaa muita:  Helsinki-Vantaa-yhdistymisselvitys: http://bit.ly/eUc8KD  ja kylkiäisenä laadittu seutuhallintomalli http://bit.ly/fapOoW , Espoon Hautamäeltä ja Demosilta ostama kilpailukykyselvitys http://bit.ly/gahFJX ja hallituksen Tolkilla, Airaksisella ja Haverilla teettämä http://bit.ly/eQtl71. Kaupunkirikastamo palaa asiaan....

Turun kulttuuripääkaupunkivuodessa hienoa urbanismia!

Meiju Niskala & Co: siistiä settiä taas, kunnon mauste juhlavuoden ohjelmaan. Kaupunkirikastamo tykkää!  http://www.arjenloytoretkeilijat.fi/ 

Parasta 2011: Helsinki by Skoda, Helsinki by Night jne…

Kaupunkirikastamo suosittele:  tässä kulttuurin perusopinnot. Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuoden 2011 ohjelma julkaistu. http://www.todellisuus.fi/

Uusi ACRE-raportti: urbaani rikkaus houkuttelee osaajat Helsinkiin

 HKI-seutu on kv-vertailussa voimakas  tietointensiivisten ja luovien toimialojen kasvukeskus  http://bit.ly/fk5PJ9 . Kotimaisten osaajien 5 tärkeimmän ”pehmeän” muuttosyyn joukossa on vahvaa urbaanin rikkauden tematiikkaa: (3) avomielisyys ja toleranssi, (4) rakennetun ympäristön monimuotoisuus ja (5) monikulttuurisuus. 

Deep understanding of a sustainable city from Thomas Sieverts

http://bit.ly/hhkTJR “So, I think that one of the prerequisites of a sustainable city is beauty. Another thing: If people do not have a direct bodily or kinesthetic relation to their city they will never develop responsibility.” Just replacing “Beauty” with a wider concept of aesthetic, “aesthetic significance” perhaps, Kaupunkirikastamo can’t agree more.